Pelkkää valkoista joka puolella

Eilen päästiin vihdoinkin rinteeseen. Herätys klo 6.30 onnistui ihan hyvin kun tiesi mitä on edessä, verrattuna joihinkin muihin aamuihin tällä viikolla kun on ollut vähän vaikeeta jaksaa lähteä aamukahdeksalta alkaville luennoille...Ensin Maijan kanssa Bernin rautatieasemalle, siellä ruotsalaiset Linn ja Elin liitty porukkaan ja 7.39 junalla kohti Jungfraun aluetta. Reilua paria tuntia ja neljää junaa myöhemmin oltiin ylhäällä parissa kilometrissä ja pienen japanilaisturistien aiheuttaman viivytyksen (ne halus kaikki poseerata Elinin tai Maijan kanssa kuvassa, vähän epäselväksi jäi et johtuiko se vaan laskukamoista vai jostain muusta...?) jälkeen eka lasku alas ja vähän matkan jälkeen alkoi homman mielekkyys epäilyttää. Oltiin katottu kartalta pitkä punainen rinne joka meni hyvin koko alueen poikki, mut käytännössä rinne meni yhtä usein ylös kuin alaskin ja kun muutaman sadan metrin jälkeen edessä oli pitkä loiva ylämäki, todettiin Maijan kanssa et tätä ei oo tarkoitettu laudoilla laskettavaks. Ei muuta ku takas ylös ja toiseen suuntaan kohti lyhyempää rinnettä, joka menikin alas niinkuin laskettelurinteen kuuluu.

Lauterbrunnenin kylä junan ikkunasta kuvattuna...alhaalla (n. 800 metriä merenpinnasta) sumua ei vielä ollut paljoa.

Elin toimii todisteena siitä, että nämä japanilaiset tapasivat matkallaan myös ihan aidon laskettelijan.

Pysyttiin sit lyhyemmissä rinteissä ja jätettiin pitkät väliin, niin ei tarvinnut haikata siirtymiä välissä ja pystyi nauttimaan laskemisesta. Keli oli vaan aika vaativa, sumun ja lumisateen takia näkyvyyttä oli pahimmillaan joku 15-20 metriä ja rinteen sijaintia joutu arvailemaan merkkikeppi kerrallaan. Aina välillä löysinkin itseni vyötäröä myöten lumesta, mikä tarkoitti et olin tippunu rinteen ulkopuolelle.

Olettaisin, et rinne on ton kepin vasemmalla puolella...näkyvyys huipussaan, mikä tosta on lunta ja mikä sumua??

Sinänsä hieno tunne laskea tollasessa säässä, kun kaikkialla on vain valkoista ja merkatussa rinteessäkin joutuu suunnistamaan tosissaan, mut laskeminen oli aika hankalaa ja hidasta koska pinnanmuotoja ei erottanut yhtään ja satunnaiset pudotukset/lumikasat yllätti jatkuvasti. Ai meninkö usein naamalleni? Kyllä...Iltapäivällä huomattiin yhtäkkiä sumun vähän hälvetessä, että noin parisataa metriä eteenpäin siitä, missä oltiin oltu aamupäivällä monta kertaa, olikin todella iso vuori! Ei oltu huomattu sitäkään aiemmin.

Sveitsiläinen terveysateria (röstiperunoita, bratwursti suunnilleen sitruunalta maistuvan sinapin kanssa ja leipää) varmistaa, ettei kilot pääse katoamaan koko päivän liikunnasta huolimatta.

Päivä on hyvä lopettaa pitkään mustaan, joten Elinin ja Linnin kanssa laskettiin syöksylaskun maailmancupin kisarinne alas Wengenin kylään ja lyhennettiin sillä vähän junassaistumisaikaa. Ylhäällä laskeminen oli sumun takia todella hidasta kaikille, mut silti tulin suosiolla vikana. Molemmat tytöt on toiminu aiemmin hiihdonopettajina, joten mun ja niiden laskutaitoja ei hirveesti kannata alkaa vertaamaan...onneks ne odotteli aina kun olin jääny liian kauas ;) Tänään oli pakko kaivaa netistä perusfaktat ko. rinteestä, eli pituus 4455 metriä, korkeuseroa 1025 metriä ja maksimijyrkkyys 42 astetta. Ihan kiva pätkä siis, vielä kivempaa olis varmasti ollut jos aurinko olis paistanut ja olis nähnyt minne laskee, nyt jäi varmasti paljon hienoja näkymiä näkemättä matkan varrella...

Elin ja Linn venaamassa junaa päivän jälkeen, tässä vaiheessa kaikki oli jo aika väsyneitä.

Paluumatkalla junassa huomasin, et kaatuilujen tuloksena oikee ranne alkoi kipeytyä mukavasti. Illan welcome-apérolla se oli mukavasti turvonnut, mutta paikallispuudutus muutamalla oluella auttoi sen verran, ettei tarvinnut opetella maksamaan baarissa vasemmalla kädellä :P Mitään kovin vakavaa se ei kuitenkaan ollut, koska nyt käsi on jo melkein normaali...ilta oli muuten ihan leppoisa, paikallisen Erasmus Student Networkin järjestämä ja mitään erityistä ohjelmaa ei ollut, vaan tarjolla oli vähän syötävää ja halpaa olutta/viiniä ja muuten ihmiset vaan hengaili erilaisissa porukoissa. Yksi myytti tuli kuitenkin murrettua, suomalaiset ei todellakaan ole ainoita jotka ei hirveen helpolla tutustu tuntemattomiin selvin päin, sveitsiläisetkin hengas pitkälti omissa porukoissaan parin ekan oluen ajan, mut liittyivät sit pikkuhiljaa vaihtarien seuraan. Yhteisiä jatkoja ei oltu ennalta järjestetty, joten pikkuhiljaa porukka hajautui eri baareihin. Taas tuli nähtyä pari uutta paikkaa, ja aamulla saattoi sit kiitellä itseään kaikesta. Tänään on Minnan ja Stephanin tuparit, joten pitäis kai syödä ensin jotain ;)